Herään siihen kun poikanen huutelee "äitii, äitii". Tyttönen tuhisee kainalossa ja mies on jo lähtenyt töihin. Hoidellaan aamupesut ja -pisut ja siirrytään keittiöön puuron laittoon. Samalla kun puurolautaset pyörii mikrossa lataan itselleni neljä kuppia kahvia. Alkaa päivän ensimmäinen taisto eli aamupala. Tyttöstä joudun syöttämään, koska hän ei yksinkertaisesti vielä osaa ja poikasta syötän, koska hän on kertakaikkisen jäärä eikä suostu syömään itse. Samalla yritän hörppiä kahvia, päivän lehti odottaa pöydällä. Hetken päästä kaikki paikat on puurossa, pöytä, syöttötuolit, lattia, jopa seinä ja ikkuna. Ja tietysti lapset. Ja sitten ne molemmat kiipeää pöydälle, argh. Ei muuta kuin pesulle. Tämän jälkeen alkaa kakkaralli, johon kaikkine peppupesuineen ja vaipanvaihtoineen hurahtaa helposti puolikin tuntia. Sillä välin tehdään tuhoja minkä ehditään; tyhjennetään laatikoita ja kaappeja, sohvilta ja nojatuoleilta vedetään kaikki mahdollinen alas, sohvatyynyt mukaanlukien. Siinä sivussa minä hörpin kahvia ja korjailen pahimpia sotkuja. Lehtti odottaa edelleen pöydällä. Kaksikkoa on kaiken lisäksi vahdittava ihan koko ajan, muuten isompi on heti puremassa tai tönimässä. Vessassa ei tarvitse käydä yksin eikä ainakaan ovi kiinni. Sitten puetaan, ensin päivävaatteet. Miksi yksi juoksee koko ajan karkuun? Minulle tulee hiki. Räävin itseni ulkoilukuntoon parissa minuutissa ja pistän lapsille kengät jalkaan ja hellehatut päähän. Onneksi on kesä, ajattelen. Ei tarvitse pukea haalareita ja hanskoja. Pakkaan lapset vaunuihin ja tunkeudun hissiin. Mahdumme juuri ja juuri, ylimääräistä tilaa ei ole senttiäkään. No kohta meillä on uusi hissi. Mutta sitä ennen saadaan kiivetä portaita kuutisen viikkoa viidenteen kerrokseen. Otan sen kuntoilun kannalta :) Vihdoin päästään ulos, ah ihanaa.
Tuollaisia meidän aamut oli vielä pari kuukautta sitten ennen miehen kesälomaa ja mun onnetttomuutta. Ei juuri koskaan kiire mihinkään, mutta silti hirveä meno, meininki ja sähellys, välillä jopa katastrofiksi asti.
 |
| Syyskuinen aamu keittiön ikkunasta |
- saan juoda kahvini rauhassa
- käytän lehdenlukuun vähintään 20 min
- pystyn käymään aamulla vaikka suihkussa (ts. pystyisin jos käden saisi kastaa)
- voin surffailla netissä (ei tee kyllä hyvää hartioille)
- ei tarvitse koko ajan olla kieltämässä ja komentamassa
Toisaalta ihanaa, tätä omaa aikaahan minä olen halunnut ja tarvinnut, mutta kyllä minä silti niin mielelläni vaihtaisin nämä kiireettömät aamut siihen, että kaksi termiittiä pyörii jaloissa ja tekee tuhojaan.
Sitäpaitsi parissa kuukaudessa moni asia on muuttunut:
- kumpikin lapsi syö itse puuronsa
- heitä ei tarvitse enää vahtia ihan joka sekunti
- poikanen on alkanut kiinnostua pukemisesta ja osaa jo hiukan itsekin pukea
- poikanen puhuu jo niin hyvin, että hänestä on oikeasti juttuseuraa
- tyttöselle on syöttötuolissa valjaat, eikä hän enää pääse kiipeämään pöydälle
- hoidettavana ei ole enää kahta vauvaa, vaan kaksi taaperoa
Kaipa se vaan on sopeuduttava tilanteeseen ja nautittava aamun kahvikupposesta kahta kauheammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti