Notre Damen Kellonsoittaja

Eilen oli jälleen lääkärikäynti kolmen viikon tauon jälkeen. Leikkauksesta aikaa kuusi viikkoa. Käsi on aika riutunut, eri paria vasuurin kanssa. Kyynärpää kuvattiin ja tuomio kuului: "ei oo priima, mut vois olla pahempikin". Mitä tuohon sitten sanoisi. Röntgenissä näkyi edelleen rakoja. "Robo-tuki" eli ortoosi jäi paikoilleen, mutta lukitus poistettiin ja tukeen lisättiin liikkuvuutta. Sain kättä hieman koukistettua, mutta kun olisi pitänyt suoristaa ei aivojen käskyt menneet perille. Myös ranne kuvattiin ja se oli ok. Joskin se kipuilee edelleen, mutta kipu liittyy radialis-hermoon.

Lääkäri "haukkui", että näytän Notre Damen kellonsoittajalta. Ehkäpä ensi viikolla alkava fysioterapia palauttaa ryhdin. Eli kuntoutus alkakoon, jesh!

Soitellaan! - Tai sitten ei

Siis voiko olla totta; puhelinlasku elokuulta yli 70e?!? Tekisi mieli sanoa, että EI, mutta niin vaan totta se on kuin kirkon rotta. Kieltämättä olen viime aikoina puhunut puhelimessa melko paljon, ehkä jopa vähän liikaakin. Mm. mieheni on asiasta päässyt muutamaan otteeseen huomauttamaan. Ehkä siis parempi, että pysyttelen asiasta ihan hissukseen, sillä hänen kommenttinsa jättilaskuun kuuluisi todennäköisesti näin: "siitäs sait, enkö mä oo sanonu sulle lukuisia kertoja, että laita jo se luuri pois". 
Tehty mikä tehty, mutta milläs tämä sitten maksetaan? Sinne meni puolet kuukauden tuloista, tack o adjö!
Vakuutus tuskin korvaa tapaturmasta aiheutuvien asioiden selvittelyyn kuluneita datamaksuja. Vakuutusyhtiöön, sairaalaan, kelaan, päiväkoteihin, neuvoloihin jne. on tullut ihan pakostakin soiteltua lukuisia kertoja. Lisäksi sukulaisia ja kavereita on soitettu latenhoitoapuun ja muutenkin infottu tilanteesta. Ehkä joukkoon mahtuu muutama tunti ihan perus akkojen juoruiluakin, mutta se sallittakoon ;) Toisaalta yrittänyttä ei laiteta, kaipa noista puheluista ainakin voisi yrittää saada jotain korvausta. Katsotaan miten käy!

Ongelmia vaatehuoneella

Juuri kun olisi saanut heivata imetyspaidat mäkeen. Juuri kun kroppa alkoi olla entisissä kiloissaan (ei tosin entisissä mitoissa - vatsa höllyää ja lihakset ovat kadonneet jonnekin..) Mutta juuri kun olisi ollut korkea aika hieman pävittää garderoopia, niin mitä tapahtuu! No katkeaa käsi, tietysti.

Pukeminen itsessään on aikamoinen prosessi, joka sekin kyllä on kummasti nopeutunut viidessä viikossa. Kädessä oleva robo on niin suuri, ettei yksikään omistamistani pitkähihaisista mahdu sen yli. Ainoa käteni päälle menevä pitkähihainen taitaa olla mieheni ikivanha kalastajaneule, jota sitäkin voi käyttää maksimissaan mökkiolosuhteissa. Siis kyllähän noita kaikkia rutkuja olisi tarjolla, mutta jos muutenkin ottaa päähän tämä käsi, niin en todellakaan pue ylleni yhtikäs mitään, mistä en tykkää :) Vähän pinnallista, mutta olkoot.

Päällemahtuvien vaatteiden kirjo on siis aika laiha. Topit sentään menee ja legginsfarkut on hyviä. Ja voihan noita verska- ja neuletakkeja käyttää ns. puolittain päällä. Ulkoiluun poncho on ihan paras ja äidiltäni sain sain myös yhden takin, johon käsi mahtuu sisälle. Pian mä toivottavasti saan tämän robon poiskin, niin johan taas muutama ongelma helpottuu.

Ja jos ei itselleen mitään voi ostaa, niin lapsille löytyy senkin edestä ;-) Joskaan heitäkään en pysty pukemaan.

Mikä migreeni!

Mulla ei moneen vuoteen ole ollut migreenikohtausta, puuduttavaa päänsärkyä kyllä senkin edestä. Eilen oli jo aamusta vähän höntti olo ja pistin vielä pitkäkseni, kun muu perhe lähti ovesta ulos. Torkuin reilu tunnin ja olo oli edelleen vähän pökkyräinen. Zombailin päättömänä ja kun siskoni saapui lähdettiin hakemaan lapsia. Silmissä taisi vilistä jo silloin. Pistin hajataiton piikkiin. Tultiin takaisin ja mietin: "en piru vie ota särkylääkettä pikku jyskytykseen, on tässä niin paljon tullut niitä muutenkin napsittua". Olisi kyllä kannattanut ottaa.

Neljän maissa oli pakko pistää pitkäksi ja napata yksi tabu. Burana 800 käveli ensimmäisenä vastaan. Kävin välissä syömässä päivällisen, mutta sen jälkeen oli sulkeuduttava pimeään makuuhuoneeseen kylmä kääre otsalla. Ei mennyt kauaa, kun vessa kutsui. En muista kuinka monta kertaa mahdoin  käydä vesiripulilla, varmaan muutaman. Otin jonkun migreenilääkkeen ja join hiukan limua. Se limu oli vikatikki. Pisti röyhyttämään ja seuraavaksi tyhjeni koko vatsalaukku. Joka kerta mietin, miten sitä voi tulla niin paljon. Takaisin sänkyyn yhden panacodin voimin. Pääkipu oli aivan hirveä, en muista että se olisi koskaan ihan noin paha ollut. Olin jo varma, että mulla on joku aivokasvain. Toivoin, että joku tulisi leikkaamaan pääni irti. Ei muuta kuin uudestaan halaamaan pönttöä. Minulle tuotiin pahoinvointilääkettä, suppona. NOUU! Laitoin sen kuitenkin paikoilleen. Ja kannatti, sillä siihen loppui oksentelu ja ripulointi. Nyt enää päässä jyskytti. Kahdeksan maissa sain kaksi ruiskullista pronaxenia ja puolen tunnin päästä pystyin jo nousemaan sängystä. Huh mikä kohtaus! Ei tällaisia enää ikinä kiitos!   

Kädettömän mökkihaasteet

Mökkimato

Kyllä vaan ottaa pahasti päähän tämä kädettömyys. Aiheuttaa aikamoisia ärsytyksen ja turhautuneisuuden tunteita. Viikonlopuksi suunnattiin saareen ja joo, ei se yksi toimiva käsi olisi yhtään pahitteeksi.

1) mä katson vierestä, kun mies hoitaa roudaukset
2) musta ei oo mitään hyötyä rantautumisissa/laiturista irtautumisissa
3).syötiin rapuja, en kuorinut ainuttakaan
4) käden leikkauspäivänä meillä piti olla rapujuhlat ja sitä varten ostettu 3 litan valkkaripönikkä odotti jääkaapissa. Ei tarvitse ottaa kulaustakaan niin kauan kuin panacod kuuluu ruokalistalle
5) mun mielestä meidän mökkisaunasta tulee maailman parhaat lölyt. Robon kanssa ei tartte saunoa
6) Mies oli päättänyt laskea verkot ja sähelsi yksinään verkot solmuille. Voi olla, että mun soudut on nyt soudettu. Verkkojen laskut ja nostot ovat kyllä aiheuttaneet suuria perheriitoja eli ehkä tää onkin ihan positiivinen juttu ;D Toisaalta ahvenet ja kuhat kyllä maistuis.
7) yksikätinen äiti, 2-vuotias uhmaikäinen joka ei ole nukkunut päikkäreitä ja kävelemään opetteleva 1-vuotias -> ei kannata sijoittaa saman katon alle jos halutaan välttyä tönimiseltä, kolhuilta, puremiselta, huudoilta ja itkuilta (tuli vähän jo viime kesä mieleen, kun vannoin etten enää ikinä tule mökille viettämään aikaa pikkuiseen koppiin kahden lapsen kanssa, kun mies puuhastelee juttujaan..) Ehkä vuoden päästä mieli on taas tasoittunut 
8) Haravoitavaa alkais olla. Kokeilin yhdellä kädellä jotain olkapäätekniikkaa. Ei toiminut. No, kai ne lehdet ja kaislat sinne maatuu...

Ehkä ei kannata kauheasti edes yrittää tehdä mitään. Ei siitä seuraa kuin paha mieli, kun mikään ei onnistu. Yleensä kun on tottunut touhuamaan kaiken aikaa, niin ei vaan tämä oma kyvyttömyys mene jakeluun.

Härdelli vs. kiireetön aamu

Herään siihen kun poikanen huutelee "äitii, äitii". Tyttönen tuhisee kainalossa ja mies on jo lähtenyt töihin. Hoidellaan aamupesut ja -pisut ja siirrytään keittiöön puuron laittoon. Samalla kun puurolautaset pyörii mikrossa lataan itselleni neljä kuppia kahvia. Alkaa päivän ensimmäinen taisto eli aamupala. Tyttöstä joudun syöttämään, koska hän ei yksinkertaisesti vielä osaa ja poikasta syötän, koska hän on kertakaikkisen jäärä eikä suostu syömään itse. Samalla yritän hörppiä kahvia, päivän lehti odottaa pöydällä. Hetken päästä kaikki paikat on puurossa, pöytä, syöttötuolit, lattia, jopa seinä ja ikkuna. Ja tietysti lapset. Ja sitten ne molemmat kiipeää pöydälle, argh. Ei muuta kuin pesulle. Tämän jälkeen alkaa kakkaralli, johon kaikkine peppupesuineen ja vaipanvaihtoineen hurahtaa helposti puolikin tuntia. Sillä välin tehdään tuhoja minkä ehditään; tyhjennetään laatikoita ja kaappeja, sohvilta ja nojatuoleilta vedetään kaikki mahdollinen alas, sohvatyynyt mukaanlukien. Siinä sivussa minä hörpin kahvia ja korjailen pahimpia sotkuja. Lehtti odottaa edelleen pöydällä. Kaksikkoa on kaiken lisäksi vahdittava ihan koko ajan, muuten isompi on heti puremassa tai tönimässä. Vessassa ei tarvitse käydä yksin eikä ainakaan ovi kiinni. Sitten puetaan, ensin päivävaatteet. Miksi yksi juoksee koko ajan karkuun? Minulle tulee hiki. Räävin itseni ulkoilukuntoon parissa minuutissa ja pistän lapsille kengät jalkaan ja hellehatut päähän. Onneksi on kesä, ajattelen. Ei tarvitse pukea haalareita ja hanskoja. Pakkaan lapset vaunuihin ja tunkeudun hissiin. Mahdumme juuri ja juuri, ylimääräistä tilaa ei ole senttiäkään. No kohta meillä on uusi hissi. Mutta sitä ennen saadaan kiivetä portaita kuutisen viikkoa viidenteen kerrokseen. Otan sen kuntoilun kannalta :) Vihdoin päästään ulos, ah ihanaa.

Tuollaisia meidän aamut oli vielä pari kuukautta sitten ennen miehen kesälomaa ja mun onnetttomuutta. Ei juuri koskaan kiire mihinkään, mutta silti hirveä meno, meininki ja sähellys, välillä jopa katastrofiksi asti.

Syyskuinen aamu keittiön ikkunasta

No entäs nyt:
- saan juoda kahvini rauhassa
- käytän lehdenlukuun vähintään 20 min
- pystyn käymään aamulla vaikka suihkussa (ts. pystyisin jos käden saisi kastaa)
- voin surffailla netissä (ei tee kyllä hyvää hartioille)
- ei tarvitse koko ajan olla kieltämässä ja komentamassa

Toisaalta ihanaa, tätä omaa aikaahan minä olen halunnut ja tarvinnut, mutta kyllä minä silti niin mielelläni vaihtaisin nämä kiireettömät aamut siihen, että kaksi termiittiä pyörii jaloissa ja tekee tuhojaan.
Sitäpaitsi parissa kuukaudessa moni asia on muuttunut:
- kumpikin lapsi syö itse puuronsa
- heitä ei tarvitse enää vahtia ihan joka sekunti
- poikanen on alkanut kiinnostua pukemisesta ja osaa jo hiukan itsekin pukea
- poikanen puhuu jo niin hyvin, että hänestä on oikeasti juttuseuraa
- tyttöselle on syöttötuolissa valjaat, eikä hän enää pääse kiipeämään pöydälle
- hoidettavana ei ole enää kahta vauvaa, vaan kaksi taaperoa

Kaipa se vaan on sopeuduttava tilanteeseen ja nautittava aamun kahvikupposesta kahta kauheammin. 

Leikkaus lääkärikielellä

Luin käteni leikkauskertomusta. On ihan omanlaisensa kieli...

Potilas selinmakuulla. AB-pofylaksia. Kiertämällä verityhjiö yläraajaan. Fossa cupitin yli s-kirjaimen mallinen viilto later bicepsin dist päästä distaalisesti. Subcutaaniset venat ligeerataan. Avataan aponeuroosi pronator teresin ja brachioradialiksen välistä. Identifioidaan n. radialis ja pidetään suojattuna tmp:n ajan. Biceps jänne jää avauksen med puolelle. Avataan hematoomainen nivelkapseli. Joudutaan resekoimaan annulaarilig. med osaa ja brachialis lihaksen dist päätä. Identifioidaan caput radiin murtumakappaleet. Molemmat kiinni lihassäikeessä. Suurempi anterioorisesti, pienempi lateraalisesti. Sovitetaan murtumakappaleet ensin keskenään yhteen ja kiinnitetään kahdella 1 k-piikillä. Sovitetaan murtumakappaleet cut radiin ehjään osaan, pienessä pronaatiossa. Fixoidaan k-piikillä. Tarkistetaan läpivalaisulla asemointi. Laitetaan vielä neljäs k-piikki lateraalisesti samalla nävertimellä reponoiden. Neutraaliasennossa nivelpinnalle jää pieni pykälä. Asento hyväksytään. K-piikit jätetään iholta läpituleviksi. Taivutetaan siten että eivät paina iholle. Suljetaan subcutis, iho. Lasikuidusta kulmalasta.

Selkeää, eikö?

3 vkoa takana, 3 vkoa edessä...

Perjantaina oli jälleen kontrolliaika lääkärille. Luvassa tikkien ja k-piikkien poisto. Ihan jo pelkkä ajatuskin puistatti. Ei muuta kuin toimenpidehuoneeseen ja meikäläinen laverille. K-piikkien varalle käsivarteeni ruikattiin puudutusaineta ja sillä aikaa kun se vaikutti, nypittiin tikit pois. Uskaltauduin itsekin vilaisemaan kättäni; arpi oli yllättävän siisti.

Leikkauksessa kaikki neljä k-piikkiä oli jätetty ihon ulkopuolelle, mutta kolmessa viikossa käteni oli imaissut kaikki sisäänsä. Kolme niistä löytyi hyvin ja painettiin ihon läpi ennen poisvetoa. Minua jännitti ihan hirveästi, vaikkei koko homma kipua tuottanutkaan. Ja se spottilamppu, en tykkää. Positiivista oli kyllä se, ettei se ollut suunnattuna suuhun tai alapäähän. Piikkejä sai kiskoa ihan kunnolla, tai siltä se ainakin tuntui. Neljättä ei sitten löytynytkään ja minut passitettiin röntgeniin.

Neljäs piikki oli valahtanut melko syvälle ja ensimmäiseksi sen poisottoa varten tarvittiin kunnon sänky :D Siirryttiin sairaalaan puolelle heräämöön. Röntgenkuvan avullakaan ei piikkiä meinattu alkuun löytää, mutta löytyihän se lopulta ja kirurgi kaivoi veitsensä esiin. Toimeenpiteestä muistoksi yksi tikki ja tussin jäljet.

Piikkien poiston lomassa huomattiin myös kova patti käsivarressa, vähän kyynärtaipeen yläpuolella sisäsivussa. Siellä roikkui mun haukka, hauisjänne oli katki. Näkyy tuossa ylläolevassa kuvassa pienenä kohoumana. Nimitys tälle on "kippari kalle"- hauis. Voimaa vaan ei taida olla ihan yhtä paljon. Jäi vähän epäselväksi, mutta eipä tuolle vissiinkään mitään tehdä. Mietin vaan että minkälainen käsi tästä enää ikinä saadaan.

Aika turvoksissa käsi on edelleen. Sunnuntaina vahdettiin teippi tikin päälle ja siinä samalla otettiin pari kuvaa. Leukkauksesta oli perjantaina tasan kolme viikkoa ja kolmen viikon päähän sovittiin seuraava käyntikin. Siihen asti pitää tuota robo-kättä vielä pitää, huoh. Lääkäri toivoi, että käsi olisi silloin siinä kunnossa, että voisi aloittaa kuntoutuksen. Toivotaan, toisaalta röntgenissä ei näkynyt merkkejä luutumisesta.

Löydös Puolikuussa

Viikko leikkausen jälkeen minulla oli haavakontrolli. Rystysiin ulottuva jykevä kipsi poistettiin. Kyynärtaipeessa oleva s-kirjaimen mallinen leikkaushaava näytti lääkärin mukaan siistiltä. Uskaltauduin itsekin vilkaisemaan. Olihan se aika ällö, mutta ei niin paha kuin olin ajatellut. 

Käteni kipsattiin uudelleen. Nyt hieman kevyemmmin ja ainoastaan ranteeseen asti. Kotiohjeiksi sain sormi- ja olkapääjumppaa. Myös rannetta olisi hyvä liikuttaa ylös alas.

Viikonlopun kuluessa ranteeni alkoi kipuilla ihan hirvittävästi. Kipu oli niin hirveä, että aloin vakuuttua siitä, että myös ranteeni olisi hajalla. Aikaisempi kipsi oli pitänyt myös ranteen paikoillaan ja sekin oli näin saanut levätä. Kämmen ja sormet turposivat, iholla oleva kipu oli kamala. Tiistaiaamuna soitin sairaalaan ja puolille päivin sain ajan lääkärille. 

Käynnistä lääkäri kirjoitti seuraavasti: "Tulee uudelleen puh soiton perusteella. Kämmen turvoksissa ja ranne kipuilee. Otetaan rtg:t ja niiden perusteella lunatumin ulnaarisella reunalla murtuma suspekti löydös, lisäksi sivukuvassa lunatum kääntyneenä VISI tyyppisessä asennossa".

En voi muuta sanoa, kuin pisti tämän tytön aika hiljaiseksi  tuo ranteen tuomio. Yksi pieni perkele siinä taisi päästä. Lunatum, suomeksi puolikuuluu, on yksi ranteen pikkuluista ja sen murtuminen on erittäin epätavallista. Lääkärikin oli löydöksestä ymmällään: "Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää". Tarkempaa arviota varten oli kuitenkin päästävä magneettiin.

Kolme päivää myöhemmin kaksi lääkäriä ja yksi röntgenhoitaja pohtivat miten ranteeni saadaan kuvattua magneettiputkessa ilman, että kyynärpääni koukistuu. Kaikkia taisi vähän huvittaakin tilanne, kun minua aseteltiin lattialle magneettiputken eteen aika erikoiseen polvi-istunta-asentoon. Tapahtumasta olisi kuulemma pitänyt saada kuva. Nuori röntgenhoitaja kehui minua niin hurjan reippaaksi. Mielessäni hymyilin; kuulosti aivan samalta kun minä kehun lapsiani.

Magneettikuvista löytyi jotain positiivista: lunatum ei ollutkaan murtunut, vaan siitä löytyi luunsisäinen ganglio eli nesterakkula. Olisikohan synynyt rasituksen seurauksena? Joku pieni olematon murtumakin kyllä todettiin ja värttinäluussa näkyi luumustelma. Siinä niitä kivunaiheuttajia siten löytyikin, lisänä vielä raastava hermokipu. Iloinen uutinen tietysti se, ettei rannetta ainakaan tarvitse leikata.

Nyt on lypsyt lypsetty

Pikkuinen tyttöseni oli viikkoa ennen kaatumista täyttänyt vuoden ja imetys alkoi olla loppusuoralla, joskin hän veteli tisua vielä useita kertoja päivssä, toisinaan öisinkin. No ehkä ei vielä ihan loppusuoralla, mutta lehmänmaitoa oli alettu antaa nokkamukista ja itsekseni olin suunnitellut, että elokuun aikana tississä roikkuminen saisi loppua. No niinhän se sitten loppuikin, ei suunnitellusti pikkuhiljaa, vaan kertarysäyksellä. Mulle määrätyt kipulääkkeet olivat niin vahvoja, ettei imettää enää voinut. Enkä tiedä olisiko se edes teknisesti ollut mahdollista.

Itseäni ei imetyken lopettaminen juurikaan harmittanut, olihan se ollut tässä muutenkin tavoitteena. Toki olisin halunnut vähentää imetyskertoja pikkuhiljaa, niin että lopuksi olisi vain kerta päivässä. Se olisi ollut itsellenkin miellyttävämpää. Nyt jouduin nimittäin muutamana iltana lypsämään kipeitä rintojani tulehduksen pelossa. Mies piti muovikippoa edessäni, kun minä käsin suihkuttelin maito purkkiin. Kaikkeen sitä mieskin joutuu osaa ottamaan!

Kolme vuotta olen ollut joko raskaana tai imettänyt. Nyt olisi oiva aika lähteä liivikaupoille, mutta ihan turha haave. Jo pelkkä sovittaminen olisi liian haastavaa ja enhän mä edes saisi niitä aamuisin puettua.

Tyttöselle tissibaarin lopullinen sulkeutuminen taisi olla kovempi paikka. Minulle hän loukkaantui verisesti eikä suostunut muutamaan päivään edes katsomaan minua kohti. Huuto ja poispyristely alkoi heti, kun hänet asetettiin syliini. Onneksi tuo protestointi meni suht nopeasti ohi ja nyt ollaan taas ystäviä.

Paluu rikospaikalle

Eikö sitä sanota, että rikollinen palaa aina rikospaikalle? Näin myös minä.Oikeinpa kahteen otteeseen olen palannut turmapaikalle päivittelemään onnettomuuttani ja spekuloimaan mahdollista kaatumiskohtaa.
Olin siis kyllästämässä portaita ja kyykyssä tuolla toiseksi alimmlla portaalla, joka kuvassakin näkyy.  Nousin ylös, käännyin ja kaaduin suoraan käsivarsi edellä tantereeseen. Sairaalassa selitin kompuroineeni jalkoihini. Myöhemmin mietin jospa mulla meni veri päähän noustessani, vai liukastuinko kenties sieneen tai kompastuinko kiveen. Ken tietää. Kai mulla ne jalat vain menivät solmuun, kun sellaista olen höpöttänyt heti kaatumisen jälkeen. Alkuun olin vakuuttunut siitä, ettei käteni osunut kiveen. Ihan vain syystä että käteeni ei syntynyt mitään ruhjeita. Mutta kun tarkastelee tuota maastossa olevien kivien määrää ja miettii miten pahasti caput radii pirstaloitui, niin mitä todennäköisimmin olen rojahtanut käsivarsi/kyynärpää edellä suoraan graniittiin. Pahaa jälkeä tuo viaton kömmähdys sai aikaiseksi. Lisäksi kun kaatumissuunta oli loivasti alamäkeen, niin kaikkien fysiikan lakienkien mukaan kaatumisessa oli enemmän painovoimaa kuin esim. ihan tasaiselle kaaduttaessa. (näin päättelee lyhyen matematiikan ja erittäin lyhyen fysiikan aikoinaan lukenut)