Eletään elokuun puoliväliä vuonna 2013. Menossa on kesäpäivä saaressa parhaimmillaan. Aurinko paistaa ja laineet liplattavat. Maalailen mökin uutta terassia, kun mieheni huutaa minua laiturille rantautumisapuun. Nousen kyykkyasennosta lähteäkseni, mutta lennän samantien rähmälleni maahan ja käsi jää alleni. Ulkopuolisen silmin kaatuminen on näyttänyt lähinnä pyllähdykseltä. Tajuan heti, että nyt kävi ja pahasti. Huudan, että kyynärpääni on sijioiltaan. Käteni roikkuu elottomana ja kipu saa minut melkein menettämään tajuntani. Voihan perkele!
* * *
Olen murtanut käteni ja se on nyt leikattu. Kivut kädessä ovat hirveät enkä osaa tehdä mitään vasurilla, mutta silti suurin murheeni tilanteessa ovat pienet lapseni, enhän pysty enää huolehtimaan heistä kuten ennen. Minulla on mies ja vuonna 2010 syntynyt poikanen ja vuonna 2011 syntynyt tyttönen. Yksi pieni horjahdus tuntuu muuttaneen elämän totaalisesti, ainakin nyt toistaiseksi. Viimeiseen kahteen viikkoon on kuulunut lukuisia lääkärikäyntejä, hirveä kasa kipulääkkeitä, päivähoito-, vakuutus- ja kelabyrokratiaa sekä kymmeniä ellei jopa satoja puhelinsoittoja, kyyneleitä, kipua ja totuttelua arkeen yksikätisenä vasurina.
Koko tämä tilanne on laittanut ajoittain myös mieleni melko mustaksi ja epätoivoiseksi. Kirjoittaminen ei ole vahvinta alaani, mutta ajattelin että tämä bloggaaminen saattaisi toimia eräänlaisena terapiamuotona toipumiselleni. Matka siihen, että elämäni normalisoituu ja käteni on jälleen toimintakykyinen, tulee todennäköisesti olemaan pitkä ja kuoppainen..
Oikea käteni, sen hoito ja kuntoutuminen tulee olemaan blogini punainen lanka. Odotettavissa on jonkinlaista lapsiperheen ja kätensä hetkeksi menettäneen äidin selviytymistarinaa arjen haasteissa; niin iloissa kuin suruissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti